
Kirjotin tänää enkussa kirjotelman plastiikka kirurgiasta. Melkein kaikki nykysin mediassa esiintyvät (ainaki jenkeissä) ei oo 100% aitoja. Täykkäreitäkin kattoessa tuntuu siltä, että sarjan jatkuessa ja näyttelijöiden vanhetessa ne vaan nuorenee entisestään. Miks ei saa antaa sen näkyä, että on tulossa vanhaks? Pitääkö nykyisin 50-vuotiaan piiloutua 20-vuotiaan naamarin alle. Eikö voi vaan todeta, et hei oon viiskymppinen ja saan näyttääkin siltä. Miks pitää olla jotain muuta, ku oikeesti on?

Mikä sit on oikeesti tärkeetä noille ihmisille, jotka tuhlaa omaisuuttaan huoletta sirompaan nenään ja paksumpiin huuliin? Mitä kaikkea ne ois saanu joillekin täs maailmas, jotka oikeesti tarvii apua? Mulla ois unelma sille, jos mulla ois rahaa tarpeeks. Haluaisin perustaa jonneki afrikkaan koulun, jossa opettaisin niille lapsille matikkaa. Ois niin ihanaa ja sulosta. Se ois mulle tärkeetä. Ja myös onnellisuutta.

Oon myös alkanu miettii, mitä onni mulle meinaa. Se tarkottaa monia asioita, isoja ja pieniä. Se, että kävellessä ei voi olla hymyilemättä, on mulle onnellisuutta. Tulevaisuuden oottaminen on onnellisuutta. Se, että lähellä on maailman parhaimpia ihmisiä on onnellisuutta. Tieto siitä, että ystävät ei ikinä hylkää sua on onnellisuutta. Ja luottamus. Ja kaiken hyvän toivominen on onnellisuutta. Positiivinen asenne on onnellisuutta.

"Onni ei piile onnessa, vaan sen tavoittelussa" luki hammaslääkärin katossa. Mun mielestä tuo on niin totta. Materialismionnellisuutta miettiessä oli mahtavaa fiilistellä, että kohta se huippukamera, iPod tai kaiutin on mun. Sit itketti ku joku iPod (hetkeks) hajos. Jos mietit mitä kaikkea sulla on tässä elämässä, ehkä huomaat, että oot ajatellu ne itsestäänselvyytenä. Ja ehkä ajat ne asiat pois sun elämästä. Niinku Erik Hassle laulaa: "You don't know what you got till you're missing it a lot." Itekin huomaan usein vasta mitä mulla on, sit vasta ku oon ryssiny kaiken, menettäny ja kaivannu.

Frans sano mulle tänään, että oon rohkea, ku uskallan käydä ihan yksin toisessa koulussa kursseilla. Mut tiiän, mitä mun pitäis tehä elämässä enemmän: olla rohkeempi ja ottaa enemmän riskejä. Pelkään liikaa riskin ottamisessa sitä, et käy paskasti. Vaikka tiiän, ettei ne seuraukset ois maata mullistavia, mutta jos riskin ottaessa kävis paskasti, en enää ikinä uskaltais yrittää. Mutta jos en ikinä ota askelta eteenpäin, niin jään paikalle junnaamaan, mikä on paljon pahempi, entä ne epäonnistumiset. Tiiän, että kadun myöhemmin, etten yrittäny jotain, ja kadun jo nyt sellasia asioita, mitä en oo uskaltanu tehä. Mut putoaminen pelottaa. Monesti oon elämässä tehny asioita, mitä en ois halunnu tehä, mutta sit en niitä, mitä mun sydän ja aivot oikeesti haluais.

Ite en oo kokenu maailman ruusuisinta lapsuutta: läheisten alkoholismia ja seksuaalista ahistelua pikkutytöstä lähtien. Vasta nyt oon tajunnu nää asiat ja verrannu niitä joidenki ihmisten lapsuuteen, joilla ei oo minkäänlaisia paskoja kokemuksia elämässä. Nyt, ku oon käsitelly näitä asioita jo jonkin aikaa ja alan näkee nää kokemukset positiivisessa valossa: tiiän ite, mitä ite varon aikuisena, ja miten kasvatan mun lapset, että ne ei koe samaa. Mä teen kaiken, että ne ei koe samaa. Niiden pitää ite kokea kaikki, ku ne on siihen valmiita. Kokee nää seksuaaliset ahistelut sillon ku tietää omat rajansa, ja mitä ei halua, eikä pikkulapsena, joka ei tajua mitä aikuiset saa tehä ja mitä ei saa tehä.

Mä haluan tulevaisuudelta onnellisuutta. Haluan sellasen ihmisen itelleni vierelle, kun aamulla herätessä sen vierestä tajuan, että se tekee mut onnelliseks ja saa mut nauramaan, vaikka ois kuinka paska fiilis. Haluan isona (hah) lapsia, joille opettaa laskettelua, matikkaa ja auttaa niitä kaikessa, mitä ikinä ne kohtaakin. Rakkaus on mun mielestä ruma sana, mut silti: haluun oppia rakastamaan muitakin ku mun ystäviä ja sukulaisia.